Cheek! Ja sateessa pururadalla!

Viikonloppu vierähti ja olihan se hieno! Kaikkineen oli oikeasti! Tuli oltua Cheekin lauantaikeikalla hyvässä seurassa. Olihan se ihmismäärä jo tällaiselle maalaistallaajalle aikamoinen komemus ja siis kokonaisuudessaan kaikki taisi mennä niin kuin pitikin, tai ainakaan itse en nähnyt mitään kummallista "mokaa". Ihanan lisän toi ukkonen. Radio Suomipopin instagramissa on kuva, jossa näkyy sekä keikka, että kolme/neljä salamaa! Jotka olivat aivan takana. Voin sanoo, että kuvana se oli huikee. Kiitos Cheek ja koko poppoo noin hienosta kokemuksesta! Alla kuva, joka on lauantain keikalta! ©cheekteam

Tässähän se viikonlopusta, kiitos vielä myös R:lle, joka piti mut yövieraana ja pelasti Helsingin ukkoselta. Ukkonen oli ihan päällä ja se teki kyllä pienen ihmisen avuttomaksi. Mukavaa oli myös jutella R:n kanssa ja tavata toki hänen kavereitaan ja S:ää, joka oli myös keikalla mukana. Kiitos hyvästä seurasta! 

Tänään olikin sitten jälleen vesisadetta. Jos kaunis kesä oli kuuma ja inhottava, niin nyt on kylmä ja kostea, mutta tälläkin pärjää hei! Olin sitten pururadalla tänään tuossa vesisateessa. Siellä pari kieppiä vedin ja kyllä juoksin saman verran kuin viimeksikin serkun kanssa, mutta en yhteen putkeen, kun sen verran jalkoihin koski. Täytyy muistaa enemmän venytellä. Voi toki olla että keikalla hyppytuokiot tekivät tehtävänsä ja sen takia vähän enemmän otti jalkoihin tällä kertaa. Mutta edes sade ei haitannut kävelyä. Katselin myös kuinka luonto oikeasti vaihtaa jo nyt väriään. Punaistakin vähän maassa näkyi ja puista oli tippunut jo keltaisia lehtiä vähäsen. 

Kaverin olisi tarkoitus tulla käymään tänään, mutta ennen sitä vielä pakkaamistouhuja. Oli mukavaa ja on mukavaa. Tästä on hyvä jatkaa!

Luusta tehty aurinko

Kävellessäni pientä polkua pitkin metsässä, lähdin tuijottamaan sen kauneutta, kuuntelemaan sen ääniä, haistamaan tuoksuja ja koskettamaan aamukosteutta. Oli aivan hiljaista. En liikkunut minnekään. Paikallani seisoin ja tuijotin. Kuusi näytti vihreältä, sen vieressä oli mäntyjä, koivuja, muutama leppä. Erään lepän oksalla istui korppi ja katsoin korppia. Tuntui, että sekin vain kiltisti nukkui tai ainakin nuokkui. Aurinko oli vasta nousemassa. Tähdet olivat katoamassa. Pistävä syysilma tuntui ja kertoi syksyn tulosta, vaikka olikin vasta elokuun loppu.

Ilmassa oli silti pienoinen syksyn tunne, tuoksut olivat voimakkaat ja äänet hiljaiset. Tuuli alkoi vähän puhaltaa, mikä tiputti käteeni kellertävän koivun lehden. Koivun lehdessä oli lehden mukaiset säikeet, joissa oli pienen pieni vivahde punaista. Pakkasen merkki, vaikka itse pakkanen vielä odottikin tuloaan. Talven aika ei vielä olisi. Eikä se vielä tulisi.

Lähdin kävelemään polulla. Kalliolla, jossa ainoastaan erilaiset jäkälät kasvoivat. Kosteutta oli ilmassa myös ja sitä saattoi jopa silittää. Olin ottanut mukaani pienen repun, jossa oli aamukahvi, leipää ja omena syksyn sadosta. Olin päättänyt nauttia siitä hiljaisuuden tunteesta, jota vain luonto voi antaa kulkijalleen. Jokainen askel vei lähemmäksi päämäärää. Päämäärä tosin oli vielä kaukana tulevaisuudessa.

Askeleet olivat rauhalliset ja jokainen askel piti pientä rapinaa. Jäkälälajeja tuntui olevan monia. Oli harmaajäkälää, poronjäkälää, puna- ja torvijäkälää. Poroja ei ollut, sillä etelään he eivät tule astelemaan. Kuitenkin harakan äänen kuulin. Se nauroi jossain kauempana ja olin vallan unohtanut sen variksen. Katsahdin taakseni ja huomasin, että korppista ei enää ollut missään. Pettyneenä jatkoin matkaani. Korppi oli huijannut minua. Se olikin hereillä, katsellut ja tuijotellut minua, kuitenkaan sanomatta sanaakaan.

Käveltyäni rauhaisan ajan sopukoihin päätin jäädä kallion päälle, josta näki kauemmaksi. Taloja ei näkynyt, eikä ihmisten koneet häirinneet illuusiotani rauhaisasta luonnosta. Aurinko näkyi jo kaukana horisontissa ja viimeinenkin planeetta lakkasi näkymästä suuren auringon tieltä. Otin repustani esille istuinsuojan ja laitoin sen kalliolle. Samalla istahdin siihen ja otin repustani evääni. Olin yksin, mutta en pitänyt sitä lainkaan huonona asiana. Yksinäisyyden verhotessa rauhaani ja hiljaisuuden jälleen laskeutuessa tajuntaani hörppäsin tummaa kahvia sisuksiini. Tuoksu oli hyvä ja tuntui vielä voimakkaammalta kuin kotona istuessani pöydän äärellä. En tiedä, kauanko olin käyttänyt kahvin tuoksun analysoimiseen aikaa, mutta tajusin etten ollutkaan yksin.

En uskaltanut katsoa taakseni sillä kuvittelin siellä olevan iso karhu. Uros karhu, joka tallustaisi lähemmäksi minua. Ja jäisi koomisesti aamukahville kanssani. Kuulin rauhalliset askeleet, jotka lähestyivät ja sydämeni syke alkoi kiihtyä.  ”Hyvää huomenta.” kuulin takaani ja saatoin jälleen hengittää, sillä en uskonut että yksikään karhu osaisi puhua ihmisten kieltä. En kuitenkaan heti sanonut mitään, vaan otin uuden hörpyn kahvistani. Tämän jälkeen näin tulijan astuvan näkökenttäni piiriin ja saatoin todeta hänelle hyvät huomenet. Hän istui viileälle kivelle.

Vasta nyt aloin katsella tulijaa tarkemmin. Hänellä oli vanhan naisen kasvot. Kasvot, jotka olivat eläneet jo kauan ja jotka tuntuivat olevan vallan vieraasta maailmasta. Jostain aivan toisesta ulottuvuudesta, jota me emme vielä tunne. Pudistin päätäni ja tajusin vasta nyt kysyä, haluaako hän vaikka kahvia. ”En, kiitos.” hän vastasi ja nostin kulmiani. Miksi tämä vanha nainen oli tullut luokseni? Vai oliko hänkin vain hiljentymässä tässä metsässä, jonka korkeimman kallion kohdalta sai nauttia luonnon sanattomasta maisemasta.

”Tiedän mitä ajattelet.” sanoi tuo vanha nainen. Hänellä oli päällään fleeseä muistuttava pitkä hame. Hänellä oli myös vanhan ajan jalkineet, jotka tuntuivat olevan enemmänkin saapikkaat kuin tossut. Hänellä oli myös sormikkaat ja hänen hiuksensa olivat vapaana ilman minkäänlaista huivia, hattua tai päähinettä. Hänellä oli kaunis kaurakoru. Se näytti olevan nahkariipus, jossa oli luusta tehty aurinkokuvioinen amuletti. Naisen silmät olivat puhtaan siniset ja minusta tuntui, että aika ei ollut niihin kajonnut, niin kuin ulkokuoreen.

En tiedä, mitä hän tarkoitti. En kehdannut ottaa repustani leipiäni joten tyydyin vastahakoisesti omenaani. Ojensin tälle naisellekin omenaa, mutta hän ei sitä halunnut. Kahvin ja omenan yhteisaromi ei ollut hyvä vaan sai minut irvistämään. Kahvin juonti ja omenan syönti tyssäsivätkin tähän. ”Mitä tarkoitat?” kysyin naiselta viimein ja sydämeni alkoi jälleen sykkiä tiheämmin. Jostain syystä jännitin seuraavaa vuoropuhelua ja se sai minut intoilemaankin. Minusta tuntui, että olin pieni tyttö, joka odotti lahjaksi kauan kaipaamaansa virveliä.

”Sinulla on historia, jota koetat jostain syystä työntää luotasi pois, vaikka sinulle annetaankin nyt työkaluja löytää lisää tietoa.” Katsahdan naista ja en tiedä millä tavalla tämän asian ottaisin. Olihan elämäni aikamoinen ja historiani oli tuntematon, mutta en ollut näistä ajatuksista niinkään puhunut ja vielä vähemmän tälle tuntemattomalle vanhalle naiselle, joka ei minua ennestään tuntenut. En saanut sanottua enää mitään. Jäin odottamaan ja katselemaan jälleen luontoa. Minä en ollut tietoisesti valmis kuuntelemaan, mutta minun pieni sisäinen lapseni huusi innosta. Sillä hän oli halunnut tietää. Tieto oli kuitenkin ollut sama jo kauan. Tiesin mistä tulin, kuka tällä hetkellä olin, mutta en tiennyt, kuka minusta vielä tulee. Nämä asiat olivat toki nyt saaneet uudet tuulet, joten olin ehkä vähän tuuliajolla.

”Mitä sinä oikeastaan haluat tietää menneisyydestäsi?” nainen kysyi ja katsoin häntä entistä tiiviimmin. En enää tiedostanut paikkaa missä istuin tai aikaa missä elin vaan minusta tuntui, että olin äkkiä kaksi tämän naisen kanssa vanhassa rakennuksessa, jossa tuli leimusi ja korppi istui omalla orrellaan. ”Eihän menneisyys luo tulevaisuutta.” Totesin naiselle ja katselin tuota taloa ihmeissäni. Talon lattia oli sammalta ja sen keskellä paloi nuotio. Talon seinät olivat vanhanajan hirttä ja minusta tuntui, että olin aikoja sitten unessa ollut samassa talossa. Silloin siellä tosin oli karhu ja mies, nyt olin minä ja nainen.

”Menneisyys ei ehkä luo tulevaisuutta, mutta se auttaa ymmärtämään oman itsensä sisintä.” Katselen tuota naista ja yritän ymmärtää tuota lausetta, kuitenkaan ymmärtämättä. Mitä tuo nyt tarkoittaa? Olin kyllä joskus tehnyt hoitoja omalle menneisyydelleni, mutta… En tiennyt, olinko silti onnistunut vielä ymmärtämään sisintäni. Vuosi aktiivista hoitokautta oli vähän, kun menneisyys kuitenkin voi olla yksi laajimmista asioista. Katsahdan naista ja huomaan, että reppuni, kahvini, omenani olivat jääneet kalliolle. Olin hermostunut tästä epämääräisestä matkasta, joka minulle nyt tehtiin. En osannut kommentoida tätä asiaa millään tavalla. Nainen nousi ketterästi seisomaan. Kuin olisi vasta kymmenvuotias. Hän asteli talossa olevan ison pöydän luokse, jossa oli erilaisia tarvikkeita. ”Muistatko sen kirjan, jonka muutama vuosi sitten sait?” kysyi hän ja aloin muistelemaan.

Se tapahtui erään hoidon aikana, kun olin onnistunut henkisesti matkaamaan lapin talvisille maisemille. Tuolloin löysin hirsisen talon, tuolloin vastassani oli karhu, jonka mies pyysi väistymään vieraan tieltä. ”Muistan.” kommentoin naiselle ja tämä hymyili. ”Oletko avannut sen?” hän jatkoi kysymyksiään. Puristan päätäni. En ollut koskaan sitä kirjaa selaillut, en ollut koskaan sitä osannut katsoa. Sillä olin vain oivaltanut, että siellä on tietoa, jonka saavutan, kun henkinen kasvuni olisi tarpeeksi pitkällä. Nainen nyökkäsi, kuin olisi kuullut tämän ja sen jälkeen asteli luokseni tuoden lämpimän juoman, joka oli tehty saviseen mukiin. Otin mukin vastaan, mutta en halunnut juoda siitä. Miksi minun täytyisi juoda jotain, kun nainen ei ollut suostunut ottamaan edes omenaani vastaan.

”Se rauhoittaa mieltäsi.” sanoi nainen, kuin kuullen ajatukseni. Se tuntui inhottavalta. Mutta en voinut nyt enää asialle mitään. Maistoin juomaa. Siinä oli pienoinen kanelin tuoksu ja mintun maku. Juoma ei ollut pahaa, vaikka en itse olisikaan ensimmäisenä ollut tekemässä sitä. ”En ole miettinyt sen enempää menneisyyttäni, sillä se ei ole ollut tarpeellista. Minulla on ollut kaikki hyvin ja on edelleenkin.” Kerroin sitten tuolle naiselle ja istuin edelleen sammaleen päällä, oman istuinalustani päällä. ”En ole kokenut tarvitsevani tietoa, joka on jo tapahtunut. Tapahtumat ovat tapahtuneet, jotta olen voinut päästä elämässäni siihen pisteeseen, missä olen nyt.” jatkoin vielä ja hörppäsin kyseistä juomaa, joka itse asiassa maistui aina vain paremmalta. ”En edelleenkään tiedä, mitä haluaisin menneisyydestäni tietää ja puhummeko me nykyisestä tämän elämän menneisyydestä vai edellisten elämien menneisyydestä?” halusin tarkentaa, sillä joillakin ihmisillä tiesin olevan ajatuksia siitä, että olisimme eläneet ennenkin.

Nainen ei heti vastaa minulle vaan touhuaa jälleen omia asioitaan ja ottaa puita ja lisää niitä nuotioon. Minun tuli entistä lämpimämpi, sillä juoma tuntui tosiaan rauhoittavan ja lämmittävän olotilaani ja fyysistä kehoani. En kysy mitään, vaikka mieleni rupeaakin kiinnostumaan ja skeptinen minä alkoi viimein väistyä. Katselin naisen touhuja ja laitoin silmät kiinni. Kuuntelin jälleen. Kuulin nyt variksen pitävän ensimmäistä kertaa ääntä ja avasin silmäni uudestaan. ”Puhun yleisesti menneisyydestäsi, vaikka tärkeää olisikin oivaltaa, että ei meillä ole mennyttä tai tulevaa.” hän kertoi rauhallisella äänellä ja istui minua vastapäätä ja vain nuotio oli välillämme ja välkehti tasaisen epätasaista valoaan. ”On vain tämä hetki, jossa elämme. Me elämme hetkessä ja hetki ei muutu. Siinä on kaikki, mennyt ja tuleva ja kun on valmis katsomaan hetkeä suoraan silmiin, oivaltaa, että mennyt vaikuttaa todellakin tulevaisuuteen ja tulevaisuus menneisyyteen. Elämme silti aina vain tässä hetkessä, tässä olomuodossamme.” hän sanoi ja katseli tiiviisti tulta. Minä katsoin myös ja aloin nähdä kuinka liekit todellakin nauttivat ja tanssivat puiden lomassa. ”Eilinen on mennyttä, emmekä pääse tässä elämässä enää muuttamaan eilisen asioita, huominen taas on täysin arvoituksellinen, sillä emme vielä tässä elämässä ole kokemassa sen tuomia iloja ja haasteita. Elämme tässä hetkessä, jotta voimme tuntea ilon, surun, omenan maun, kahvin tuoksun, variksen äänen ja lämmön fyysisen tunteen.” hän kertoi ja näytti, että minun kannattaisi juoda teetäni, tai teeksi sen kuvittelin ainakin. ”Oma menneisyys on aina rikkaus, jokainen vaalii menneisyyttään erillaisin tavoin. Menneisyys muuttuu mielessämme jokainen hetki, sillä ihmisen muisti ei muista kaikkia asioita yhtä selkeästi kuin tämän hetken. Näet tällä hetkellä tulen leikkivän edessäsi, mutta jos kysyisin, mitä muistat kallion päällä olevista väreistä ja kuvioista, et osaisi enää sanoa tarkkaan, sillä et kyennyt katsomaan niitä ja taivasta samaan aikaan. Ihminen on rajallinen, samoin historia ja menneisyys tai tulevaisuus. Mieli ei silti ole rajallinen vaan rajoittunut.” hän sanoi ja hiljeni sitten. Sain juotua teeni ja uppouduin täysin tulen luomiin kuvioihin, enkä enää tiedostanut tätä paikkaa vaan suljin silmäni tuntien, kuinka syksyn viileys kosketti jälleen poskiani.

Avattuani silmäni näin, kuinka aurinko edelleen nousi samalla lailla horisontissa ylöspäin, näin kuinka tuuli puhalsi hentoa tuulahdustaan ja katsoin käsiini, jossa savinen muki oli muuttunut puiseksi kuksaksi, jossa kahvi oli edelleen lämmintä. Näin maassa edessäni kaulakorun, jossa oli luinen aurinko.

Verenluovutus ja AMK opiskelijoille tuleva muutos

Verenluovutuksen moninaisia saloja tuli tänään ihmeteltyä. En olisi koko asiaa edes muistanut, ellei facebookissa olisi mainittu päivän hyvästä työstä. Menin sitten noin puoli kuusi sinne. Ei kauheen ihastuttava näkymä. Meinaan siellähän oli porukkaa ku pipoo. Odottaa sai vähän aikaa. Lopulta vuorokin tuli Hb oli lähemmäs 150 ja kaikki ok. Sitten luovuttelemaan verta ja ihmettelemään. Aikaa itse veren pussittamiseen meni noin 6 minuuttia. Sanoisin, että liukkaasti kulki tämä kerta. Luovuttajia oli noin 90 kappaletta kuuden tunnin aikana. Näin noin 10 000 asukkaan kaupungissa summa on pieni. Mutta eihän sitä aina voi 200 olla, ei.

Luin tuossa tekstiä, että valtio rupeaa jälleen säästämään. Tällä kertaa opintotuista on kyse. Elikäs, tässä on kyse nyt tällä kertaa sellaisesta kuin toisen ammattikorkeakoulutason tukien pois ottamisesta. Valtio säästää noin 2 miljoonaa euroa 2015 ja jo 11 miljoonaa vuonna 2018 näin kertoi Yle. Näin ollen sehän säästää ja auttaa kyllä. Kysymys kuuluukin, onko asia oikeastaan huono? On 9 maata euroopaassa, missä ei peritä lukuvuosimaksuja. Suomi, Ruotsi, Itävalta, Kypros, Kreikka, Malta, Skotlanti, Norja ja Tanska. Saksassa taitaa olla pari kaupunkia joissa peritään, joten maa ei ole puhtahin sen osalta. Suomessa annetaan vielä tukia, jotta opiskelijan ei tarvitsisi niin pirusti tehdä töitä opiskelujensa ohessa, että hyvinhän siinä menee. Kysymys siis kuuluu, onko säästö tässä kohtaa huono? Mielestäni ei.

On ikävää, jos opiskelee alalle, jossa työttömyys kukoistaa tai allergisoituu työpaikkansa jutuille. Silloin lisäkoulutus tai täysi alan vaihto on yleinen ja hyvä ratkaisu. Rahallisen tuen saanti on mielestäni silti harkittava asia, jos on jo ennestään sama ammattikorkeakoulututkinto. Meillä ei tosiaankaan maksa koulutus juuri mitään, kun taas esimerkiksi Englannissa lukukausimaksu alemmassa ammattikorkeakoulussa on noin 11000 euroa. Ja laskettuna tämä lukuvuodella on se tuplat. On siis vähän paikasta kiinni miten asiat otetaan. En usko, vaikkakaan en myöskään tiedä, että Englannissa esimerkiksi saisi opintotukea. Voi olla, mutta en tiedä. Jos koulutus maksaa 20 000 euroa vuodessa ja koulu kestää kolme vuotta niin siinä on tekemistä konsanaan. 60 000 euroa on suuri raha kenelle vain.

A Thousand Years

Viikko vierähti käyntiin tunteikkaan viikonlopun jälkeen. Meillä on paljon opitteavaa toisistamme. Ja ennen kaikkea itsestämme. Tänään kävi niin, että olin pitkään töissä. Monta tuntia. Tietoja eri asioista lenteli. Koitin pysyä mukana niin kuin aina. Siinä ompeleita vähän pois, tippoja pois, lääkityksen mietintää yms. Juttelua jonkun potilaan kanssa asioista. Sitten tulee aika lähteä viimein kotiin. Hetki siinä erään ihmisen kanssa vielä juteltiin ja mietin hänen kokemuksiaan hiljakseen ja päädyn sitten porukoille hakemaan koiraa.

Kerroin, että nyt sitten suunnittelemaan reissuja oikein olan takaa. Eihän nyt soittaminen voi olla niin vaikeaa? Kerroin äidille, että on aika tehdä päätöksiä koskien kevättä. Kyse ei ole Sotsin matkasta, vaikka sitäkin varmaan tullaan pohtimaan. Joka tapauksessa haluan sinne, minne ollaan jo kauan mietitty äidin kanssa mietitty. Tänä vuonna tämä kohde jäi unholaan kouluni takia. Nyt ei ole mitään muuta syytä, kuin me itse.

Suutuin pappalleni tänään ihan täysin. Ja siihen ei vaadittu kuin kaksi minuuttia, jos sitäkään. Että voisin sanoa, että huhhuh. Taisin liioitella, siihen meni ehkä minuutti siitä kun hän tuli porukoille. En saisi menettää hermojani niin, mutta olisi voinut esittää asian vähän eri tavalla. Ei sen ole väliä, mikä aihe on, mutta kun se pamautetaan päin naamaria sen kuuloisesti, että näin tehdään. Niin se saa sappeni kiehumaan ja äänihuulet ja tempperamenttini elämään niin että itseäkin harmittaa. Ehkä vähän moninaisesti nukutut yöt saivat tämän aikaiseksi, mutta soitin sitten pappalle ja pahoittelin jälleen käytöstäni hänelle ja hän vain jatkoi aiheesta ja lopulta sanoi, että mun kannattaisi mennä norjan rajalle töihin, että sinnehän haluaisin. Olin onneksi jo vihastunut pappalle kertaalleen, joten en sentään menettänyt hermojani toistamiseen.

Miksi toiset haluavat järjestellä toisen elämää niin mahdottomasti? Eikö olisi parempi ensin kysyä, kuin todeta? Ehkä se vain välillä on liian vaikeaa ja varmasti itsekin siihen sorrun, mutta silti.

Mietin tuossa myös kirjan kirjoittamista, eräs tuttu totesi, että se voisi olla ihan jees. Ja sitten mietin, että lähdin jo 15 kesäisenä kirjoittamaan fantasiaromaania, josta sain sitten valmiiksi huimat 15-18 sivua, ja lopulta kyseinen romaani meni unholaan, koska aika vain ei riittänyt. Mistä kirjoittaisin? Elävästä elämästä? Ketä tällainen todellisuudessa kiinnostaisi? Itseäni, mutta entä muita?

Otsikko muuten tähän tulee kappaleesta a thousand years, joka viittaa siihen, että on tuhat vuotta... mitä? Vaikka mitä! Mehän elämme valtauskomusten mukaan yhden elämän, mutta entäs, jos kiintiömme onkin tuhat vuotta ja jälleen tuhat.. ja jokainen elämämme vie lähemmäksi kiintiötä? Kunnes ihminen joko oppii asiansa tai on oppimatta.. tämä likka oppii nyt menemään maate!

Aika kultaa muistot, спасибо друзьям! (suom.huom: kiitos ystävät!)

Jänniä asioita tapahtuu ja ehkä ripaus menneisyyttäkin herää. Muinoin noin 1990 ja vähän ehkä ennenkin lähti monenmoinen projekti käyntiin. Sillä ennen syntymääni, tietääkseni, ajatus lapsen saamisesta oli äidilläni ja isälläni kirkkaana mielessä. Kaikki ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan ja nuori neiti Sivunen saapui Suomeen 1992 jouluksi. Jouluksi kotiin joku muukin taisi sanoa. Kuitenkin projekti nyt ei ollut aivan yksin kertainen, sillä neiti nuori saapui Sotsista, tuolta Mustanmeren rannalta ihmettelemästä.

Yhtäkkiä, Facebookissa näin, että eräs tuttu Sotsista laitteli kuvia Suomesta. Mitä? Onko he täällä? Kenen kanssa? Mitä mitä? Ehkä nähtäs? Ja niin sit käy, että yhtäkkiä tapaan yhden herran, joka on ollut suuressa roolissa aikoinaan, ennen kuin tiesin mistään mitään.

Aika viimein koitti ja heidät oikeasti näin. Kyllä kaksi Edwardia, nuorempi ja sitten se vanhempi. Siinä sitten kahviteltiin, juteltiin ja sitten miehet kävi veneilemässä ja sitten taas syötiin ja kun aika tuli täyteen, niin hyvästeltiin. Ehkä viimeistä kertaa? Toivottavasti ei. Sillä juttua tulevaisuudestakin oli ja nämä jutut olivat positiivisia. Sain kuulla toki historiaanikin vähän, mutta ennen kaikkea, aloinkin miettimään...

Mitä muistan tästä Edward vanhemmasta. Ulkonäkö? Olenko edes nähnyt kuvaa hänestä? En muista. Ehkä. Ehkä en. Muistinko sen ulkonäön vain kenties... äänen? Koitin muistella, söin ruokaa ja samalla katsoin Eetua. Katsoin häntä ja koitin löytää tuttuja juttuja. Olisiko kuitenkin se ääni?

Hyvästit. Tässä kohtaa sen huomasin... Se on se tunne historiasta ja siitä, että joskus on hyvästit jättänyt aiemminkin. Mietin tuossa, että miksi äitini niin tunteilee? Onkohän tosissaan että itku vain tulee muistellessaan hyvää ystävää. Tämä siis keskiviikkona. Nyt kun suljin mökin oven niin huomasin, että sisälläni nousi sellainen, kaipuu ja ehkä sellainen itku, että nähdäänköhän me enää? Vai oliko tunne jostain muualta? Ehkä se oli se hyvästien sanominen? En tiedä, mutta ymmärsin, että joskus historiasta tulee ainoastaan tunne, kun ei kasvoja ja ääntä enää tunnista.

Hyvä ja paha?

Hyvän ja pahan taistelu on lähtenyt ammoisista ajoista lähtien. Raamattu kertoo meille, kuinka Aatami ja Eeva paratiisissaan ihmettelee elämää. On hyvän ja pahan puu, josta ei saa syödä omenaa punaista. Kuitenkin käärme viekas ja arvoituksellinen tulee ja antaa ajatuksen mahdollisen. Tiedon pahasta ja hyvästä vaan se on puussa edelleen. Kertoo käärme, syö puusta kielletyn, niin saat tiedon jumalaisen.

Eeva ei aluksi mukana tässä ole. Vaan kuitenkin halpaan menee viekkauden. Hän taittaa omenan puusta kielletyn ja maistaa makeutta suloisin. Saa Aataminkin maistamaan ja tämän jälkeen tulee lähtö paratiisin. Vaan onko kaikki kuitenkaan kiellettyä ja huonoa, vaikka raamattu meille näin koittaakin kertoa.

Kristinusko kertoo, että meillä on tämä elämä ja että meidän Jumalallamme olisi poika nimeltä Jeesus. Kristinusko perustuu siihen, että vapahtaja tulee ja vapauttaa meidät synneistämme. Vapauttaa meidät siis pahasta, jonka käärme sai aikaan. Jeesus tuli tietojemme mukaan noin 2000 vuotta sitten. Hän oli ristillä oleva Jumalan poika, joka pelasti maailman. Juu, näin varmasti kävi, mutta minkä osan maailmaa Jeesus pelasti? Onko tässä kyse energeettisestä pelastamisesta? Entä, miksi kaikki eivät kuitenkaan usko pelastukseen, jos sellainen on meille oikeasti annettu?

Esimerkiksi; Buddhalaisuus kertoo karmasta. Asiasta, jolloin ihminen syntyy uudeksi, kun oikea hetki tulee. Hän syntyy ja kokee kohtalonsa niin, kuin on edellisessä elämässään elänyt. Sen edestään löytää, mitä taakseen jättää, sanonta pätee tässä kohtaa osuvasti. Jos menet ja tapat hyttysen, tuskin karma siitä pahastuu, mutta jos teet vakavaa mielen järkyttämistä, fyysistä pahoinpitelyä tai muutenkin negatiivista, pahaa, niin luultavasti saat pahaa niskaasi ensielämässä. Jos taas hyvää, saat niskaasi hyvää ensielämässä. Tässä toistuu toisinsanoen, myös hyvän ja pahan illuusio.

Suomen muinaisuskonnoissa päädyttiin polyteismiseen uskomukseen, eli jumaliahan oli siis monta. Ehkä meille nykyäänkin tutuimmat Jumalat nimeltään olivat Ukko ja Ahti. Surullista muinaisuskonnossa on että 1600-luvulla joku neropatti kielsi uskomasta omaan uskontoon ja laittoi tallaajille helvetin vaihtoehdoksi tai taivaan. Riippuen uskomuksesta tietenkin.

Jumalia oli paljon. Vaikka niistä muistetaankin vähän. Tapio, tuo metsien kunigas. Ahti vesien kunigas, Väinämöinen takoi kanteleen. Rahko, kuun mustaksi taikoi. Liekiö ruohon ja puun juuret. Ilmarinen, rauhan ja ilman kaveri. Iku-Turso oli merenhenki. Kratti/Aarni rahasta ja omaisuudesta pitikin. Tonttu monet menot hallitsi. Kapeet(kave) tuon kuun valon kasvatti, pois kuunpimeyden ajoipi. Siinä nyt jotain mitä miettiä voisi.

Pelkästään Suomessa oli jo montaa uskomusta. Esimerkiksi karjalassa oli taasen omat jumaluutensa ihan meidän muiden iloksi. Rongoteus esimerkiksi kasvatti rukiin. Ja koska maanviljelys oli tärkeää työtä oli siellä Pekko eli pellonpeikko mukana. Pekko viittaa ohraan, joten onhan se viljasta hyvästä. Virankannos kauran kasvatti. Äkräs kasvit kasvatti. Köndös viittasi myös huhdan ja peltojen tekemiseen. Hiisi metsissä tallusti, vaikka ennen liikkumistaan Hiisi on meinannun pyhää lehtoa ja kultti- että uhripaikkaa. Veden emo kalat verkkoon toi, Nyyrikki taas metsäonnen toi. Ei menninkäisiäkään unohtaa voi, vaik hyvää ne kai tuonutkaan ei.

Muinaisuskonnossa siis voidaan huomata, että on moneen eri tarkoitukseen oma jumalansa. Tässä samalla kirjoittaessa, sanoisin, että Ukko, ukkosen jumala, oli läsnä ja paukautteli pihalla salamoitaan ja rattaitaan siirteli. Tänne se vain kuului.

Hyvä ja paha elää siis sekä muinaisissa että nykyisissä uskomuksissa. Vain ihminen itse näyttää päättävän, miten tietoaan käyttää. Ehkei kuitenkaan kannata olla yksikantaan yhtämieltä oikeasta ja väärästä, sillä eikö kaikki tiet viekin...

Täysikuu ja valvottu yö

On se nukkuminenkin vaan niin jännä asia. Nyt kun yövuoroja pitäisi tehdä, niin nukkuminen on jäänyt oikeastaan minimiin mitä yleensä kun yövuoroihin olen valmistautumassa. Tämän päivän kolme-neljä tuntinen antaakin sitten osviittaa siihen tosiasiaan, että ensiyönä ollaan väsyneitä. Miksi sitten tällainen tilanne, kun yleensä kuitenkin tulee nukuttua monta tuntia?

Lähdin selvittämään asiaa ja havaitsin, että juurihan oli täysikuu. Miten täysikuu sitten vaikuttaakaan ihmisiin, on täysin selittämätön asia. Kuitenkin, ihminenhän on keskimäärin noin 70 % prosenttia vettä. Vesi taas reagoi erittäin voimakkaasti kuun eri vaiheisiin, joten voidaanko tästä päätellä, että toiset ovat vetisimpiä kuin toiset? Vai onko kyse kuitenkin vain siitä, millainen persoona on?

Vuorovesihän liikkunee 2 x päivässä, eli usein. Ylös, alas, ylös, alas.. Vuoksi ja luode. Tosin tämä ei selitä sitä asiaa, että miksi täysikuu juuri tuntuu vaikuttavan ihmisiin niin voimakkaasti ja onko kyse aina täysikuusta? vai onko uusikuu ilmiöllä samantapainen merkitys? Baselin yliopiston mukaan, sillä on merkitystä, onko täysikuu vai ei, niin unen laatuun. Jopa 30 % testiryhmästä oli unen kanssa enemmän ongelmia täydenkuun aikaan. Tutkioiden mukaan tällä osalla melatoniin tuotanto täydenkuun aikaan oli heikompi kuin muulla ryhmällä. Tutkimuksia aiheesta on silti vähän. Ja johtuiko loppujen lopuksi melatoniin tuotannon vähyys vain kuun aiheuttamasta valosta? Vai jostain ihan muusta?

Jokin tutkiaryhmä pitää täysikuuta ikään kuin sisäisen kellon aiheuttamana juttuna. Olipas hieno lause. Eli kerrotaan, että ennen muinoin ihminen nukkui kevyempää unta täydenkuun aikana, jotta petoeläimet eivät pääsisi kimppuun kuunvalon turvin. Tämä varmasti pätee, mutta entäs jos on pimennys rullaverho, pimennysverhot ja huone pimeä kuin luola, niin en sitten tiedä miten valokaan pääsisi vaikuttamaan melatoniinituotantooni.

Uni ja täysikuu voivat siis olla oikeasti jopa tieteensilmissä huono yhtälö. Ehkä tänään voisi mennä vaikka vielä yrittämään nukkumista, jos vaikka hyvin kävis.

Lihasta, lihasta...

Huh siunaa on tuo vaan metkaa! Nyt lihaskuntotreeni kohtalaisesti tehtynä suoritettu. Ohjeiden mukaan, säkkiä, lekaa, hyppyjä, punnerruksia. Ensimmäinen kierros meni jopa hyvin. Hypyt tuottivat eniten päänvaivaa. Vähän jäykkää alastuloa joka tuntui oikeastaan reisiluiden kohdalla. Seuraavalla kierroksella tuli vähän enemmän joustoa ja viimeisellä ehkä parhaiten. Säkki menee omalla painollaan, että sellaista ja leka nyt varmaan kaikkein rytmikkäin osa-alue. Ensimmäisten kierrosten punnerrukset sujui paremmin kuin viimeksi. 6-7 punnerrusta tuli tehtyä ensimmäisella kierroksella. Viimeinen nousu oli jokseenkin hankala, joten en tiedä lasketaanko sitä. Toisella kierroksella tuli tehtyä 5 ja kolmannella 5.. että viime kerran 4 verrattuna, ihan jees.

Kokonaisuutena, täytyy olla vain tyytyväinen siihen suoritukseen, että tuli mentyä tekemään nämä. Kyllähän ne olivat koko viikon mielessä, mutta tuli ensin polkypyöräiltyä, kävely/juoksua ja nyt sitten tämä. Kävely/juoksua tuli tehtyä tällä viikolla vähän useamminkin, mutta hei, se ei ole huono asia.

Viikko mennyt ihan hyvin. Tänään vapaa ja huominen päiväkin vapaa.. ja tiistai päivä myöskin.

Elämä on mukavaa, kun sen ihan oikeasti hyvin oivaltaa.

Kylmä. Harald Turussa ja lenkki!

Jotenkin se tämäkin päivä taas meni. Oikeasti! Aamulla heräsin, joo tai työkaverit sanois tähän; heräsit vasta 13.15... ja pääsin siis töistä jopa kello 14.00. Että sellaista siis töissä. Mä pidin koko päivän jakkua päällä, p-i-t-k-ä-h-i-h-a-i-s-t-a jakkua. Keskellä kesää, mun oli vaan kylmä. Taidan tietää tosin syynkin. Miehillä ei vain ikinä näitä vaivoja ole. Iso piste. No siis töistä kivasti pääsin..

Ja siitä suuntana.. Turku! Oi että on ihana kaupunki. Tuntuu vaan niin mukavalta, viihtyisältä, jopa kotoisalta, vaikka en asunut siellä ikinä olekaan. Hieno paikka! Varmasti. Tapasin Elenkin. ^_^ Ihana, me mentiin syömään Haroldiin. Joo! Oli hyvää, mutta äiti olis saanu olla mukana, olis saanut syödä puolet mun annoksesta. Ei vain jaksanut. Vettä meni kannullinen, mutta ei.. ei vain jaksanut syödä. Sit oli ihan pakko ottaa yksi tervapallo! Juu, kuule, se maistu taivaalliselta. Nautinnollista. Siinä sitten olikin tämän päivän päivällinen ja iltapala, eikä nälkä kyllä ole ollutkaan.

Yksi monista serkuistani tuli poikkeamaan kylässä. Yhtäkkiä aikaa menikin 2 tuntia, jos ei jopa enemmän. Siitä lähdettiin lenkille ja kolme eri pituista juoksupyräystä tein lenkin aikana. Hei, nyt mulla oli ihan uudet Adidas lenkkarit jalassa! Fuksianpunaiset, joissa mustia raitoja ja muuten hyvät (hintakin toki hyvä, vaikka oli alessa). Joo ja siis ensimmäinen kerta, kun pohkeeni eivät heti heittäneet häränpyllyä ja sattuneet, sillä sen jälkeen kun serkkuni pääsi kotiinsa päin, niin lähdin koiruuden kanssa aika pian juoksemaan. Sanoisin, että kyllä siinä semmonen 3 minuuttia hyvin tuli juostua, eikä sattunut edelleenkään pohkeeseen. Sitten pieni kävelytuokio, ehkä noin 4-5 minuuttia ja joku toinen villakoiranlenkittäjä, 3-4 minuutin puhe ja hei, siitä sitten noin 1 minuutti kävelyä ja noin 2-3 minuuttia juoksua, eikä edelleenkään sattunut pohkeisiin. Totean siis, että hyvät lenkkarit on a ja o, jos haluaa kivuitta kävellä.

Eli liikuntaakin tänään matkassa. Turussa tuli käveltyä tovi, joten ei se päivä sielläkään täysin mennyt plörinäksi. Tänään poikkesin ruokavaliosta illan osalta ensimmäisen kerran, mutta yllätyin totisesti, kun ei jaksanutkaan syödä. Tiedä että äitini saa paskahalvauksen mökillä, kun tätä lukee, mutta sitä ruokaa ei vain saanut mukaan. Mutta suosittelen. Kaikki vaan Turussa Haraldiin! Hyvää viikinkimeininkä ja loistava miljöö.

Tässähän tätä tulikin sitten hyvin tälle päivälle.

ps. Osaksi syöty omenani on edelleenkin kuollut. ;(

Töissä? Jopa unessaan!

Päivä meni hyvin. Töissä. Sitten vähän miettimään, että mitä iPhoneni kanssa teen ja sain vielä ehkä jopa yhden oljenkorren. Mutta katsotaan. Applea vastaan ei paljon lähdetä kukkoileen, vaikka omenasta pieni pala onkin jo syöty. Taitaa pysyä vakiona. Sälekaihtimet tuli tilattua, mittatilaus. Hyvät tulloo. Jossain vaiheessa. Kirjat lähtivät tilauspaikasta. Joten tilanne tuntuu sitäkin kautta hyvältä.

Nukuin jo tuossa ehtoolla ja äitee että isä tulivat käymään. No ei siinä mitään, mutta minä näin jännää unta. Näin unta, että eräs potilas töissä tuli kotilomilta, missä toisinaan käy. Hän sai jonkinlaisen kohtauksen ja häntä piti aloittaa elvyttämään. Siellä oli joku outo vanhempi mieslääkäri, joka elvytti ihan uudella tekniikalla. Eli hän jotenkin elvytti suoraan sydäntä. Hän avasi rintakehää pienellä puukolla/veitsellä ja laittoi kaksi "pinsetin" näköistä laitetta ja tietyllä liikkeellä antoi palaa. Näissä pinseteissä oli kyllä sähkö jotenkin kytketty. Työkaverini, yksi niistä, joka on elvytyksestä tällä hetkellä tiettävästi muutenkin töissäni vastuussa oli kans auttamassa ja antoi sitten siinä kivasti jotain lääkettä vielä potilaalle.  Kyseinen potilas selvisi unessa, ja hänen haavansa parannettiin. Hektistä unta, vaikka jokainen olikin unessa erittäin rauhallisia.

Tuli mieleen, et mitenhän mahtaisin oikeasti toimia tossa tilanteessa? Ehkä yhtä hyvin kuin harjoittelussa. Pysyin kiltisti kirjurina, kun neljä muuta touhusi ympärillä ja pari haki lisää tarvikkeita, eli eihän siinä enää olis mihinkään mahtunut.

Äärirajoille!

Pihalla on nyt ehkä noin 29 astetta lämmintä. Noin 45 minuuttia sitten, siellä oli aste vähemmän. Aurinko paahtaa täydeltä terältä ja mietin vain, että pakko mennä, pakko mennä!

Minne? No juoksulenkkiharjoitukseen. Se kestää noin 30 minuuttia ja juoksua siitä ajasta on 10 minuuttia. Laitoin juoksukamppeet päälle ja katsahdin. Juodaas vettä ensin, sitten lippis ja aurinkolasit päähän ja menoksi. Lähdin kavelemään ensin noin 10 minuuttia, jotta jalat sais vähän alkulenkkiä. Alkumetreillä oli pari pikku tyttöä lenkittämässä kahta koiraa (lelua) ja ajattelin, että mitähän noikin miettii ku tämmönen jokseen ylipainoinen norsu täs kävelee. Mut sit mietin, että oikeasti, välittävätköhän he edes asiasta. Eipä kait. Ja entä sitten? Jos aion joskus nauttia lenkkeilystä ja juoksusta, on harjoiteltava. Onhan se kuitenkin rankkalaji, varsinkin näillä keleillä ja varsinkin ihmiselle, joka ei ole juossut muuta ku joskus ala-asteikäisenä.

Ensin tosiaan se 10 minuuttia, tämän jälkeen torkutus 5 min kerta. Aloin juosta. Jaksoin ehkä 3 minuuttia ensimmäisellä kertaa. Sitten 2 minuuttia kävelyä. Sitten taas noin 2 minuuttia juoksua. 3 minuuttia kävelyä ja sitten 2 minuuttia juoksua. Sitten 3 minuuttia kävelyä ja sitten noin 1-2 minuuttia juoksua ja ihan hetki kävelyä ja that's it. Olen oikeasti jopa vähän tyytyväinen. Ehkä jäi noin 1-2 minuuttia vajaaksi se 10 minuuttia juoksua yritys. Mutta viime kertaan nähden kävelin/juoksin pidemmän matkan 30 minuuttiin. Ja pidän sitä ihan hyvänä edistyksenä. Nyt oli jopa kuumempi kuin viimeksi. Tästä on hyvä mennä suihkuun ja töihin valmistautumaan!

Ja niin se vain paranee päivä ennen yötä!

Kaverin kanssa sitten tuossa skypessä puhuttiin niitä näitä. Mietin, et miksi minua harmittaa? Ehkä se että ajattelen yhtä tuttavaani, että miten kaikki menikään niin nopeasti hänen kohdallaan. Juuri äsken hän oli ihan jees ja äkkiä hän vain on jo niin huonossa kunnossa, että puhutaan ehkä viikoista? Ei voi tietää. Tuntuu vain että kuka oikeasti sanelee elämämme päivät?

Pohdittiin jossain vaiheessa äidin kanssa, että mikä onkaan oikeasti "hyvä" kohtalo. Syöpä? Vaiko Dementia? En enää muista mihin yhteistuumin päädyttiin, mutta kenties siihen, että syöpä on armollisempi kuin dementia, tavallaan. Syöpä kestää kuitenkin huomattavasti lyhyemmän ajan keskimäärin kuin dementia. Syövässä saatetaan puhua viikoista, kuukausista ehkä muutamasta vuodesta. Dementiassa puhutaan ehkä vuosista, joskus jopa kymmenestä tai useammasta vuodesta. Nämä luvut eivät perustu minkäänlaiseen tutkimustietoon vaan yleiseen käsitykseen ja ajatukseen mikä minulla on.

Oi että, näin taas serkun ihanat pienet lapsoset tänään. Ensimmäisenä pääsin pyörällä perille niin vähän vanhempi oli hiekkalaatikolla tekemässä jotain suurta hiekkavuorta. Hänellä oli selkeästi jokin visio. Olin pyöräillyt sen verran, että menin heti juomaan vettä ja kuulin takaani vielä huudon; "Tuuthan tänne leikkiin mun kanssa sen jälkeen?" <3 Meni siinä sit hetki kun juttelin vähän kummitätini kanssa. Samalla täytyi kummiplikkaa itse mennä opastamaan, että vaikka onkin todella kuuma, niin älä mene pakastimeen. No sen jälkeen kauhea meno pihalle ja piti sit kieltää hetken sitä ja sanoa, että tarvit aurinkorasvaa vähän... no eihän plikka siitä niinkään innostunut, siis rauhoittelusta ja tämän jälkeen äkkiä mummin syliin. Äkkiähän siitä selvittiin, jonka jälkeen jo plikka tuli istumaan syliin ja oli niin ihana! Vanhempi ilopilleri tulikin sisälle selvittämään asioita ja lopulta jossain vaiheessa mentiinkin sitten vielä hiekkalaatikolle katsomaan ihan VALTAVAA kuoppaa. En sitten tiedä, että tuleeko ilopilleristä kuopankaivaja, vai täyttäjä? Hyvin se kuitenkin meni. Tämän jälkeen lähdinkin sitten polkemaan kotiin ja tämä pieni ilopilleri jäi katselemaan ja heiluttamaan perään. <3

Tällä hetkellä menossa talon viilennysprojekti. Ollaan varmaan jo ehkä +24 asteessa?  Herätyskello soimaan aamuun aikaseen, et saa ikkunaluukut ajoissa kiinni, ettei lämpö häiritse talon viilennysprojektia. En sitten tiedä, että kauanko viilennysprojektit jatkuvat? Syyskuun alkuun?

Hamina tattoo

Hamina Tattoo, tuo sotilasmusiikkifestivaalin yksi hienoimmista hetkistä. Tämä toistuu joka toinen vuosi ja matkansa se on aloittanut samana vuonna kuin minäkin eli 1990. Ei huono vuosi aloittaa hienoa matkaa kohti kuuluisuutta.

Oltiin äidin kanssa siellä. Hotelli oli varattu Kuusankoskelta. Siellähän sitä sitten ihmeteltiin. Matka sujui mennessä kuin rasvattu, päästiin hyvin turvallisesti hotellille. Tämän jälkeen lähdettiin vähän syömään ja sitten.. "Mikä tuo ääni on?" - äiti.. "En tiedä, ei oo ennen kuulunu?" - minä. "Se tulee kun rattia kääntää, kuuntele nyt." - Minä.. "Onks se ennen pitänyt tommosta?" - äiti.. "Ei?!?" - minä.

Haminaan päästiin kuitenkin vaikka uusia ääniefektejä löytyikin. Eiköhän se selviä, että mikä siinä  autossa on. Show oli jälleen hieno. Ei pettänyt tänäkään vuonna. Eli 2016, jälleen tavataan Haminassa.

Olisi paljon taas mietittävää ja tehtävää, mutta tänään tämä kirjoittaminen saa päättyä näin pieneen. Hamina, kiitos... Oli hienoa! Ja hei, kiitos myös Elimäelle. Siellä oltiin äiteen kans kattomassa Johanna Oraksen tauluja. Innoittavaa!

Tarkoituksena, erota? Vai kenties jotain muuta?

Eilen puhuin täällä siitä, mikä on kaiken tarkoitus. Tänään vietin hetken aikaa facebookissa ja laitoin viestiä hyvälle ystävälleni. Hän sitten toisessa paluuviestissään valoitti elämänsä koukeroa. Hän oli eronnut noin kuukausi sitten. Mies oli nähtävästi nähnyt jonkun, jonka kanssa voisi olla kivempaa?!
Tämä tapaus oli nyt toinen ihan tässä pienellä aikaa, kun kuulen, että pitkäaikainen suhde oli päättynyt. Ei kahta ilman kolmatta sanotaan, joten missä tai ketä nyt mahtaa kuulua kolmanneksi ero prosessissaan?

Tuntuu, että ystävyyssuhteet ovat sama asia kuin seurustelusuhteetkin. Tiedän itse kaksi tapausta, joissa hyvä ja pitkäaikainen suhde on päättynyt erimielisyyksien tai väärinkäsityksien seurauksena. Itse olen toinen näistä tapauksista.

En tiedä, milta tuntuu erota erittäin tiiviistä seurustelusuhteesta, mutta tämä ystävyyssuhde oli pitkä ja hyvä ja omasta mielestäni se toimi ihan ok. Oli totta kai asioita, joista oltiin erimieltä. Oli erillaisia näkökantoja ja arvomaailmaa. Mutta mielestäni kaikki oli ok, kunnes pam, ei enää ollutkaan. En saanut selkeää kuvaa, että mistä lopulta kaikki johtui, eikä sillä ehkä sitten ollutkaan merkitystä, kai?

Kaikki jutut silti vain jäi. Ei enää roolipelejä tämän kanssa, ei wowin pelaamista, ei kahvihetkiä, eikä naurun retkiä. Kaikki tyssäsi lopulta siihen, että en kysynyt: "Miksi sinulla on huono päivä?" Siis niin... se tosiaan pyssäsi tähän, mutta kai se sitten oli liian huono ja kivinen tie ennen. Ehkä itse vain en nähnyt asiaa niin. En vain ymmärtänyt asioita. Enkä suorastaan edelleenkään ymmärrä kaikkea. Enkä ikinä tule ymmärtämäänkään.

Eräs ihminen sanoi kerran, että seurustelusuhteesta toipumisessa menee puolet seurustellusta ajasta. Eli jos seurustelet 4 vuotta, niin toipumiseen menee 2 vuotta. Mitenköhän tuo kaava menee sitten siinä, kun olet hyvää ystävää noin 15 vuotta ja todella läheinen ystävä tästä ajasta noin 7-8 vuotta, meneekö unohtamiseen 15 kk? 7-8 kk tai kyseinen määrä viikkoja vai puhutaanko vuosista? Voiko ystävyyden unohtamiseen mennä kauan vai hiipuuko se vain pikkuhiljaa pois, kunnes huomaa, että aikaa on mennyt 6 kk, vuosi, kaksi ja lopulta monta vuotta.

Yksi ikävä puoli on myös, että ei tule pidettyä yhteyttä kaverin muihin sukulaisiin, joiden kanssa myös oli tekemisissä. Ehkä syy on enemmän tässä kohtaa se, ettei vain häiritse ystävän reviiriä, ettei hän koe, että ahdistelen tätä menemällä sanomaan muille; "Moikka, mitä kuuluu?"

Mietin vielä näitä ystäviäni joiden seurustelusuhteet on nyt syystä että toisesta loppuneet, kaikki muuttuu. Johtuuko muutos tässä kohtaa kohtalosta, mikä on näiden muutosten tarkoitus? Vaikka ne nyt tuntuisi ihan hirveältä, mutta mitä mahtaa olla tiedossa? Tuskin se ottaa, jos ei annakaan? Ehkä jotain vielä parempaa on tulossa, ehkä elämällä on tarjota se ilo ja tarkoitus, jonku toisen kanssa. Jonkun, joka onkin se lopullinen. Ehkei se ole mitenkään helppoa, eikä tarkoituskaan. En osaa sanoa. Mutta sanon, että tsemppiä teille ystäväni, sillä se ei todellakaan ole helppoa!