Tänään oli yksi kaveri poikkeamassa, Herra V. Juteltiin siinä kaikenmoista. Mutta kai kevääseen kuuluu sitten juttelut myös seurustelu kumppanista. 'Jos ei heilaa helluntaina, niin ei koko kesänä.' kuuluu vanha sanonta, mutta pitääkö se paikkansa? Ja itseasiassa mitä kyseinen sananlasku edes kertoo? Muinaisesta kansaperinteestä, jolloin poltettiin kokkojen tapaisia helavalkeita, jotta pahat henget saatiin pois ja päästiinkin sitten helluntaiaaton saunaan.
V. sitten kysyikin, että miksi minulla ei ole ketään kumppania tai miksi en sellaista ole hakemalla hakenut. Aloin tosissani tätä jälkeen päin vähän pohtimaan. Kerroin tässä V.lle vastauksen, että nautin niin paljon yksin olosta ja siitä, että ei tarvitse olla tilivelvollinen kenellekään, mutta olisiko sitä tilivelvollinen siltikään? Kai sitä aina vähän olisi, mutta ehkä siitä sitten saisikin jotain vastineeksi, eikä ihan kaikkea tarvitsisi yksin tehdä.
Vähän varttuneempien juttuja, kun kuitenkin kuuntelee usein sanotaan, että "Elä sellaista äijän körilästä tiellesi ota. Siitä ei ole kuin taakka." Onko tämä vanhempi sukupolvi miettineet kuitenkaan sitä, millainen elämä olisi ilman kaksilahkeista olentoa vierellä? Tosin olen siihen tulokseen tullut, että jos pidempään meinaa täs maapallolla varttua, niin ikisinkkuus on yksi konsti. Onko kuitenkaan siitä kumppanista niinkään haittaa, joskin, mitä hyötyä siitä on? Huvit ja hyödyt ja, mistä sitä tietää onko se toinen kuitenkaan se oikea?
